torstai 15. joulukuuta 2016

Unta ja haaveita

Viikko on mennyt nukkuessa. Tuntuu, että unen tarve on loputon. Eilen jäi päiväunet väliin. Illalla olin taas äreä ja pinna kireänä.

Aloin jo itse ajatella, että ehkä kyse onkin vain ja ainoastaan univelasta. Tänään työterveyshoitajan luona syitä löytyi muitakin. Minulle teetettiin läjä kyselyitä ja testejä. Tuloksena oli lievä masennus ja vakava työuupumus.

Masennus ei tullut yllätyksenä. Tämän olen kokenut ennenkin, tällä tasolla se tulee ja menee. Ilman testejäkin jo tunnistin. Työuupumus taas, sitä en osannut odottaa. En ainakaan vakavana.
Huomenna tapaan työterveyslääkärin. Jäniittää hieman mitä lääkäri asiasta tuumaa. Vielä enemmän jännittää ensi viikolla mennä töihin ja tavata esimiehet. Mitä ihmettä heille sanon?

*

Olen viikon aikana tehnyt kaikenlaista pientä kivaa. Virkannut, askarrelut, piirtänyt, kokeillut kotijuuston tekoa ja ommellut. Sain ensimmäisen oikean vaatteen aikaiseksi ompelukoneella. Tunne oli mahtava! Ompelin Seelle taskullisen tunikan. Kunnollista kaavaa malliin ei ollut, joten mittailin Seen vaatteita ja testailin. Hyvä siitä tuli. Hihat on hieman pitkät ja kaula-aukko turhan avara, mutta päällä pysyy.

Olen haaveillut ompelemisesta vuosia. Peruskoulussa otin teknisentyön, enkä siis koulussa oppinut neulomaan, en virkkaamaan enkä ompelemaan. Neulomisen harjoittelin teini-ikäisenä. Virkkaamisen opettelin kuusi vuotta sitten. Vuosi sitten aloin hiljakseen harjoitella ompelemista. Tähän mennessä olen tehnyt pussukoita, naamiaisiin asusteita ja paikkaillut rikkinäisiä vaatteita.

Tunikan valmistuminen sai olon mahtavaksi. Ensinnäkin sain jotain konkreettista aikaan. Näkyvien, välittömien tulosten aikaansaaminen on elämässäni vähäistä. Kaikki käsillä tekeminen on siksi mahtaa vastapainoa kasvattamiselle, joka on elämäni pääsisältö niin kotona kuin töissäkin.
Toisennakin, tuntui ihanalta saavuttaa edes hiukan haaveitaan. En tietenkään osaa vielä valmistaa perheelleni mitä tahansa vaatteita, niin kuin toivoisin, mutta ylipäätään haave ompelun opettelemisesta. Se ei jäänyt vain haaveeksi, vaan todella tein jotain saavuttaakseni sen.

Virkkaaminen alkoi sujua vikkelästi viiden vuoden jälkeen. Ehkä siis jo heti vuonna 2021 ommella surauttelen vaatteita tarpeeseen.

sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Pysähtyminen

Niin siinä kävi, että ei vielä helpottanut, vaan väsähdin. Yhden päivän töissä mietin, alanko itkeä vai huutaa. Selvisin yhtenä kappaleena kotiin, mutta kotona räjähdin lapsille. Seuraavan aamuna menin työterveyteen. Sain viikon aikaa levätä.
Mies on ollut ihana. Antanut minun nukkua pitkään aamuisin ja muutenkin päästänyt minut helpolla. Viikossa saattaa tällä menolla tapahtua ihmeitä.

Olen ehtinyt taas mitettiä. Pysähtyminen on siitä hyvä asia, että tekemiset eivät tule ajatusten tielle. Olen tajunnut monta asiaa.

En ole vieläkään oikein kertaakaan itkenyt syöpää tai mitään muutakaan tänä vuonna tapahtunutta. Itku on silti kuitenkin aina kulman takana. Aina on vain väärä paikka tai aika ja nielen itkun takaisin piiloon.
Välttelen halauksia, hellyydenosoituksia ja muita tilanteita, joissa itkua olisi vaikea pidättää. Pelottaa, että sitä on sisällä niin paljon, että siitä ei tule loppua jos se kerran alkaa.

Olen edelleen automaattipilotilla. Teen mukisematta ja heti nekin kotityöt, joita inhoan. Ne, joita ennen olisin lykännyt ja toivonut, että mies hoitaa. Alku vuodesta opettelin tekemään kaiken, koska mitään ei voinut pyytää miestä tekemään eikä mitään uskaltanut jättää odottamaan parempaa hetkeä, sillä aina oli pelko, että edessä on vain huonompia hetkiä. Nyt en ole edelleenkään osannut helpottaa. Olen täristen eteenpäin pakonomaisesti puksuttava kotitalousrobotti. Ylikuumenemisriski on todellinen.

Olen hirvittävän väsynyt. Nyt un mies on jaksanut hoitaa lapset ja olen saanut nukkua, olen nukkunut heittämällä tänäänkin puoleenpäivään. Olen nukkunut muutamana yönä niin sikeästi, että minulla ei ole ollut mitään hajua siitä, että See on huutanut sängyssään ja mies on päätynyt lastenhuoneen lattialle nukkumaan. Minä, joka olen tottunut heräämään siihen, kun viereisessä huoneessa nukkuvan lapsen hengityksen tahti muuttuu, en kuule lapsen epätoivoista karjuntaa.

Kaiken tämän keskellä olen alkanut kuitenkin myös ymmärtää, että tämä vuosi ja kaikki sen sisältämät typeryydet alkavat olla ohi. Toivon pirskahduksia puplahtaa sisältäni vähän väliä. Se kun tajua, kuinka hienosti Aalla menee päiväkodissa ja kuinka hyvin hän on jaksanut tämän syksyn. Kun illalla huomaan, etten olekaan päivän jäljiltä aivan pystyynkuollut zombi, vaan päivä on ollut murheeton ja kevyt. Se kun tajuan, miten mahtava ihminen Seestä on kuoriutumassa. Mies, joka jaksaa jumpata ja saa minut toivomaan, että flunssa jo hellittäisi ja pääsisin lenkille. Bee, jonka kanssa keskustellessa vain ihailee kuinka viisas lapsi minulla on, vaikka en ole vuoteen jaksanut sitä kunnolla kasvattaa.

Tiedän, ettei tämä ole vielä täysin ohi. Tiedän, että syöpä voi pahimmassa tapauksessa uusia nopeastikin. Silti olen jo uskaltanut ajatella, että meidän perhe selvisi tästäkin. Meidän ihana, ihmeellinen, rakkaudentäyteinen perhe on koossa ja edelleen onnellinen ja iloinen elämästä.

maanantai 21. marraskuuta 2016

muutoksista

En saanut hakemaani työtä. Ensimmäistä kertaa en saanut työtä, jossa kävin kuitenkin työhaastattelussa. Onneksi tämä eka kerta tuli hetkenä, jolloin työnsaaminen ei ollut ihan niin tärkeää, kun on jo työ.

En tiedä mitä nyt teen. Etsinkö vielä muita töitä vai koetanko saada jotain tolkkua nykyiseen? Haluaisin aina vain opiskella, mutta ei se taida onnistua. Siitä kun kukaan ei maksa.

*

Sisälläni on epämääräinen olo. Ollaan taas taitekohdassa. Johonkin suuntaan tämä kaikki oleminen on nytkähtämässä enkä oikein tiedä mihin suuntaan. Hyvään ehdottomasti, mutta mitä siitä seuraa? Joko tässä ollaan siinä kohdassa, että olo kevenee vai olenko vielä väsaähtämässä? Millainen olen kun väsähdys hälvenee? Jostain syystä tiedän, että tämä vuosi on peruuttamattomasti muuttanut päässäni ja sydämessäni asioita, en vain vielä hahmota mitä ja miten.
Sama pätee mieheen ja koko perheeseen. Tiedän, että jotain on muttunut, mutta en vielä tiedä miten muutos asettuu.

Enkä tarkoita mitään elämänarvojen tai tärkeysjärjestyksen radikaalia muutosta tai totaalista elämäntaparemonttia. Meillä kun arvot ja järjestykset on olleet kohdillaan ennenkin ja elämäntavatkin ainakin sinnepäin. Jotain hienovaraisempaa. En tiedä mitä, mutta jotain.

*

perjantai 18. marraskuuta 2016

Ajatusten jäsentelyä

Minä ajattelin, että kun syksy oli monella tapaa raskas ja että työpsykologin kanssakin todettiin, että nyt pitää tarkkaan miettiä, että mikä on tarpeellista ja mikä ei, niin jätän blogin sivuun. Sitten tällä viikolla työpsykologi moitti, että olipa hölmösti tehty. Kerroin, että kirjoittaminen on minulle jotenkin sopiva tapa käsitellä kaikenlaista. Että töissä sain otteen siitä mikä on pielessä kun kirjoitin nelisivuisen kirjeen esimiehelleni.
Niin se varmaan on. Että jos kirjoittamalla saa jäsennettyä ajatuksiaan, niin kannattaisi varmaan kirjoittaa silloin kun päässä on mellakka.

*

Mies on tervehtynyt. Vielä on palautumista edessä ja töihin ei palaa kuin vasta alkuvuodesta, mutta syöpä on poissa ja hoidot ohi.
Vaikea oikein vielä ymmärtää. Olo on kevyt, mutta luottamus terveyteen ja keveyteen ei ole vielä palautunut. Syöpäosaston terapeutti käski antaa koko perheelle aikaa. Toipumiseen menee kuulema ainakin puoli vuotta.

Huomenna mennään kuitenkin hienoon ravintolaan miehen kanssa juhlistamaan ruokahalua ja makuaistia. Ja jouluna juhlitaan koko perhe niin, että navat paukkuu.

Ensi vuodelle ollaan tehty lista asioista, joita jäi tänä vuonna tekemättä ja jotka halutaan tehdä ensi vuonna. Siellä on ainakin telttaretki, vaellus ja puumaja mökille.

*

Hain töitä. Nykyinen ei ole enää kivaa. Kävin haastattelussakin. Eivät ole vielä vastanneet. Jännittää.

Mietin, että pitääkö odottaa kouluvuosi loppuun, että oppilailla olisi kokonaisempi vuosi. Vieläkin mietin. Mutta omat lapset ja mies ovat tärkeämpiä. Kaiken tämän vuotisen ja menneiden aikojen jälkeen, meidän perhe ansaitsee helppoa ja mukavaa. Juuri nyt sitä ei paljoakaan ole, sillä tulen töistä kotiin äreänä ja murehdin työtä kotona illat pitkät.
Yleensä haluaisin ehdottomasti nähdä vaivaa ja ratkaista tilanteen. Nyt tuntuu, että en jaksa. Nyt tuntuu, että tämä on se hetki kun on perusteltua mennä siitä mistä aita on matalin.

*


sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Helpompaa

Kohta on kaksi viikkoa lääkitystä takana. Niitä pelottavia sivuvaikutuksia ei ole tullut. Ei mitään. Ei edes sitä pahoinvointia, jota pakkausselosteessa kerrottiin tulevan useammalle kuin yhdelle kymmenestä.

Hyviä vaikutuksia taas on tullut. Ei ahdista. Ei hermostuta, eikä päässä surraa hermostuttavasti. Lapset eivät enää aiehuta pakokauhua.
Kaksi päivää lääkityksen aloittamisen jälkeen tulin töistä kotiin, imuroin, pesin vessat, siivosin lääkekaapin ja järjestelin sitä sun tätä paikoilleen. Ennen lääkitystä ihan vaan päivän olemisen jälkeen olo oli kuin raadolla, enkä saanut mitään tehtyä.

Kyllä vieläkin väsyttää ja monena päivänä kotitöihin ryhtyminen vaatii hiukan ajatusta. Mutta ero on siinä, että pystyn siihen. Pystyn työhöni ilman, että koko ajan on tunne siitä että minä hetkenä hyvänsä saatan romahtaa.

Viime viikolla yhtenä aamuna tajusin pari tuntia töitä tehtyäni, että nyt taas ahdistaa. Oppilaiden kysymykset hermostuttivat ja käsityötuntien hälinä tuntui korvissa fyysisenä pahoinvointina. Mietin hetken ja tajusin, etten ollut syönyt lääkettä aamulla. Onneksi se ei ole kellontarkka lääke.

Olen koko elämäni ollut lääkevastainen. Juuri nyt olen onnellinen, että niitä on olemassa ja että suostuin niitä kokeilemaan.


*

Viimeinen imetys ei jäänytkään viimeiseksi. Sain sittenkin sen toivomani viimeisen herttaisen aamuimetyksen.
Töiden alkamisen jälkeen See on aina herännyt vasta niin myöhään, ettemme ole arkena ehtineet aamulla vierekkäin kölliä. Lääkityksenalkamisen aamuna See kuitenkin heräsi jo varhain. Ehdin hakea hänet viereeni ja imettää kaikessa rauhassa.

Muutaman päivän ajan See kyseli tissin perään. Selitin, ettei ole enää tissiä. Tissi on tyhjä. Kertaakaan See ei itkenyt. Kaiholla kurkki paidan sisään ja silitteli, mutta ei itkenyt. Kunnes tuli päivä, jolloin ei enää edes pyytänyt.
 Nyt viikonloppuna olimme mökillä ja nukuin Seen vieressä. Aamuyöstä See heräsi levottomana unesta ja vielä yritti, joskos nyt tissiä saisi. Ei kuitenkaan hermostunut tai inttänyt.

Tuntuu hämmentävältä kuinka helposti tämäkin meni. Niin molnelta taholta olen saanut kuulla, miten mahdotonta on lasta vierottaa kun on imettänyt näin pitkään ja vielä lapsentahtisesti. En usko, että tämä olisi voinut olla tämän helpompaa.
Selvästi vaikeampaa tämä on minulle. Huomaan kaipaavani kyhnyhetkiä Seen kanssa. Viikonloppuna yritän saada tyttöä pysähtymään hetkeksi syliin, jotta minä saisin sitä läheisyyttä jota meillä aiemmin oli. Tyttö vaan ei tunnu sitä lainkaan niin kovin kaipaavan. Kova on kiire leikkeihin ja touhuihin.

Lapsesta luopumisen tuska. Kamalan aikaisin alkoi. 


*

Sädehoidot ovat yli puolenvälin. Enää kahdeksan kertaa jäljellä.

tiistai 30. elokuuta 2016

Seuraava vaihe

Sain työterveydestä reseptin ja työterveyspsykologin puhelinnumeron.

Jälkimmäinen on hyvä ja tuttu. Ensimmäinen on uusi ja pelottava.
Olen käynyt läpi monenmoista mielenterveysongelmaa elämäni aikana. Kaikista olen selvinnyt ilman lääkitystä.
Nyt ei aika ja tila riitä, joten lääkkeet taitavat olla välttämättömiä.

Jännittää.
Lääkkeiden teho alkaa kunnolla vasta kahden viikon päästä. Sitä ennen olo voi heiketä. Miten siitä selvitään?

Lääkepaketissa oli perinteinen kehotus lukea pakkausseloste huolellisesti ennen lääkkeenkäytön aloittamista. Lääkkeen sivuvaikutukset, ahdistus ja pahoinvointi alkoivat kun otin pakkausselosteen esiin. Selosteen suomenkielinen osio on 80cm kertaa 20cm pienen pienellä printillä.
Toivon että lääkettä määrätään vain ironiasta nauttiville ahdistushäiriöisille.



Imetin tänään todennäköisesti viimeistä kertaa.
Olo on haikea, surullinenkin.

Ei See ole enää paljoa rinnalla käynyt. Kerran päivässä, ei aina edes sitä. Toki nyt hoidon ja töiden alettua kertoja on saattanut iltasella olla parikin. Juuri tähän väliin en olisi tahtonut tätä tehdä. Silti uskon, että panikoiva äiti aiheuttaa Seelle isommat traumat kuin puolitoistavuotiaana rinnalta vierottaminen, olkoonkin yllättävä ja hoitoon joutumisen kanssa lähekkäin.
Olisin vain toivonut, itseni ja Seen takia, että olisimme saaneet vierottautua rauhassa ja omaan tahtiin.

Olen pahoillani,  että viimeinen imetys ei ollut aamuimetys sängyssä. Ne hetket ovat olleet suloisia.
Mutta ei sentään ollut kiireimetys ruuanlaiton ohessa tai kiukunlievitysimetys. Köllimme kotiin tultuamme kahden rauhassa sohvalla. Selitin Seelle,  että tämä on nyt viimeinen kerta. Että tissihommat loppuu nyt.
Ei See paljoa tajunnut,  oli tyytyväinen ja iloinen, kiitti tissejä lopuksi kauniisti tapansa mukaan.
Hyvä näin.

Luin Imetyksen tuen sivuilta vieroittamisesta vinkkejä. Tämän poimin ja koetan pitää mielessä:

Vieroitusta ei tarvitse ajatella vain negatiivisena terminä. Vieroitus on myös siirtymistä uudenlaiseen arkeen. Muinaisissa kirjoituksissa vieroittaminen (engl. wean) sanana tarkoitti kypsymistä. Lapsen vieroittaminen oli juhlallinen tapahtuma: lasta arvostettiin täytenä lapsena, jolla oli edellisen vaiheen ansiosta edellytykset edetä itsenäisemmin lapsuuden seuraavaan vaiheeseen.

Ehkä leivon meille kakun.

sunnuntai 28. elokuuta 2016

Ilo ja ahdistus

Huoh.
Olipahan töihinpaluu.

Pidän kiinni siitä, että töihinpaluu oli hyvä, vaikka suorituksena siitä ei tällä kertaa pisteitä paljon tipu. Ei mikään olympiatason suoritus.

Paniikkikohtaukset palasivat. Kahdeksan vuotta selvisin ilman niitä. Selvisin poikien syntymän, keskosuuden ja kaksosuuden. Selvisin aivan hurjan rankan työvuoden, vaikean raskausajan, kolmannnen lapsen syntymän ja puoli vuotta puolison lymfoomaa.
Mutta sitten en enää.

Luulen, että ihan vain töihinpaluu ei näitä aiheuttanut.
Luulen, että tässä on monta monessa.
Töihinpaluu, poikien siirtyminen eri ryhmiin päivähoidossa, Seen hoidonaloitus, sytostaattien loppuminen, sädehoitojen alkaminen. Ja ehkä merkittävimpänä: miehen vointi on niin hyvä, että minun ei enää tarvitse kantaa tätä kaikkea. Minulla on mahdollisuus hetkeksi murtua.

Niin. Viime maanantaina kävimme sädehoitoklinikalla ensikäynnillä. Lääkäri kertoi meille mitä oli silloin helmikuussa ja mitä on nyt. Silloin oli paljon, nyt ei kuvissa näy enää mitään. Ei mitään. Se tuntuu niin käsittämättömän hyvältä, että sitä ei tahdo uskoa todeksi. Sädehoitoa annetaan vain varmuuden vuoksi, jotta mahdollisnen kuvissa näkymätön syöpäkasvustokin poistuisi, että uusimisen riski pienenisi. 

Se, että hyvät uutiset aiheuttavat minussa romahtamisen, ei tullut yllätyksenä minulle eikä miehelle. Näin se menee aina. Jaksan tsempata minkä vaan vaikean tilanteen, mutta kun tilanne rauhoittuu niin kaikki kauhut purkautuvat.
Tällä kertaa ne purkautuvat paniikkina. Se lähtee vatsasta. Vatsaa krmappaa. Sitten hikoiluttaa, on kylmä ja kuuma samaan aikaan. Sitten alkavat jalat vispaamaan. Ja jos on aikaa ja mahdollisuus, niin tulee itku.

Ensimmäisellä kerralla en ymmärtänyt mistä on kyse. Ihmettelin olinko syönyt jotain sopimatonta kun niin vatsaan sattui ja oli huono olla. Vihdoin tajusin, että jalkani vispaavat samalla tavalla kuin silloin aiemmin kun sain paniikkikohtauksia. Ne vain silloin olivat muuten hyvin toisenlaisia. Silloin niihin todella liittyi aktiivinen paniikki ja pakokauhu. Nyt enemmänkin vain pahaolo ja ahdistus. Niin ja väsymys. Totaalinen yhtäkkinen uupumus. En pysty tekemään mitään.

Luulen, että tällä kertaa kyse on enemmän myös fyysinen uupumus. Kaikenlainen sykkeen nostaminen saa kohtauksen päälle. En voi siis urheilla. Yiritin yhtenä iltana kun ahdisti, lähdin sauvakävelylle. Silloin kymmenen vuotta sitten sauvakävely oli ehkä tärkein lääkkeeni paniikkikohtauksiin. Nyt se ei toiminut. Jouduin laahustamaan, jotta kohtaus ei pahentunut. Aivan tavallinen kävelykin oli liikaa. Toisena iltana kotona yritin viedä pyykkejä kaappiin. Jouduin tekemään kaiken ylikorostetun hidastetusti, jotta ahdistus ei saanut valtaa.

Huomenna menen työterveyteen.